Minä ja Ilves

25.11.2009

Ensimmäiset kosketukset Ilves-perheeseen sain joskus 80-luvun puolivälissä Porin Isomäen jäähallissa. Mahtavissa vihreissä pelipaidoissaan porilaista hulluutta pilkkanaan pitänyt Ilves löi lujaa ja jäi reilusti alle kymmenvuotiaan pikkukillin takaraivoon ikuisesti. Jonkin aikaa tästä oli vuorossa ensivisiitti Hakametsään ja rakastuminen popcornin ja limpparin ohessa pieneen pikakiituriin. Selässä oli outoja kirjaimia useampikin ja varmasti tuonkin asian takia kaveri jäi varmasti paremmin mieleen. Saattoi pienen suuren vihreän muutamalla tehopisteelläkin olla oma osuutensa, mutta joka tapauksessa nimi Derkatch syöpyi mielen sopukoihin.

Tuon jälkeen ei jäähalleista suuren suuria muistikuvia ole ennen 90-luvun alkua. Velipojan kanssa jaettiin mainoksia ja lehtiä ja kerättiin rahaa ihan oikeisiin Ilveksen fanipaitoihin. Aikaisemmin oli kateudesta keltavihreänä seurattu hallin käytävillä fanipaidoissa liikkuvia ikätovereita ja nyt kun omalla hiellä ja painomusteesta mustuneilla näpeillä ansaittu ihan omat ja huikean hienot paidat, oli fiilis sen mukainen. Veljellä oli Tammen paita, itsellä selkää koristi numero 16, Siltanen. Rike oli jostain syystä koko tuon ajan suurin suosikkini, vaikka joukkueessa oli toinen toistaan suurempia virtuooseja. Rike oli pienenä patukkana jotenkin niin sympaattinen ilmestys, ettei hänestä voinut olla pitämättä. Kypärä oli sitä hieman vanhempaa muotia ja se laukaus. Oma fanipaita päällä yritin pihapeleissä useamman kuin yhden kerran saada laukauksen lähtemään samalla tavalla kuin Rikellä, mutta aina vaan velipoika Tammen paita päällään oli parempi. Ja kun rooleja vaihdettiin, Tammi ampui Siltasen reikäjuustoksi. Näin olisi varmaan oikeastikin tapahtunut...

Noista ajoista lähtien Ilves on ollut osa jokapäiväistä elämää. Kouluun mentiin pelipäivän jälkeen joko pelko persiissä tai sitten täysin kurkoina riippuen tietysti pelien tuloksista. Jos Ilves voitti ja Tappara hävisi, tuntui koulupäiväkin menevän kuin hujauksessa. Toisinpäin tilanne oli painostava ja paha olo vei koko päivän mennessään. Paikallispelien jälkeiset päivät olivat vielä sitten erikseen. Joka tapauksessa aamu avattiin teksti-telkkarilla ja aamulehdellä, tuolloin kun ei vielä onneksi netin keskustelupalstoja ollut olemassa. Kerättiin lehtileikkeitä, maalikoosteita urheiluruudusta ja pidettiin omia tilastoja ruutupaperilla. Peleissä käytiin aina kun päästiin ja vieraspelejä seurattiin radiosta aina. Nykyään seuranta on tehty vielä helpommaksi ja on niitä Ilveksen otteita tullut kännykän välityksellä tullut seurattua lomareissuillakin tiiviisti.

Ilves on siis olennainen osa elämää. Vielä jokunen vuosi sitten Ilveksen otteet vaikuttivat todella paljon ihan kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Jos Ilveksellä meni hyvin, niin koko muukin elämä tuntui luistavan. Kolmen ottelun tappioputki marraskuun sateilla sen sijaan oli jotain aivan muuta, ja elämä potki päähän. Voitoissa ja tappioissa elän edelleen mukana yhtä voimakkaasti, mutta tunteen kesto on muuttunut lyhyemmäksi. Nyt kotitappion osaa nollata jo kotimatkalla kun ennen meni koko ilta ja alkuyö tappiota miettiessä. Ikää tulee ja samalla elämän painotuskohdat muuttuvat. Työ, koti ja perhe täyttävät nyt päivät ja tunnereagointi on hieman järkiperäistynyt. Siitä huolimatta elän aina Hakametsään saapuessani uudelleen ja uudelleen sitä pikkupojan haavetta, jossa saan olla mukana jossakin niin hienossa kuin Ilves on ja omalla pienellä panoksellani auttaa joukkuetta voittamaan niin
kentällä kuin katsomossakin.

Rike (ei Siltanen)