ETTEEN-TAAKSE
Oulu ja minä
Jossain Jäämerellä sijaitseva Oulu-niminen tervanpolttokaupunki oli jo varhaisesta lapsuudesta asti etäisellä tavalla osa elämääni. Samanikäinen serkkuni nimittäin asui tuossa todella kaukana sijaitsevassa mystisessä mielikuvitusmaassa. Emme koskaan käyneet siellä, koska Oulussa oli kylmä.
Heti kun sisäistin jääkiekko-nimisen lajin olemassaolon, tajusin olevani ilvesläinen. Kausi 1986–87 on ensimmäinen, josta muistan kaiken. Kärppien Kari Jalonen teki käsittämättömät 93 pistettä. En pitänyt Jalosesta, koska hän teki niin paljon enemmän pisteitä kuin suosikkipelaajani, idolini ja sankarini Risto Jalo. Luulin (virheellisesti), että Jalonen on anteeksiantamattomasti vielä parempi pelaaja kuin Jalo.
Lisäksi Ilves hävisi Kärpille joka jumalan kerta. Raivostuttavinta oli, että runkosarjan viimeisen ottelun urhea 7–2-kotivoitto oli merkityksetön, ja Ilves jäi ulos pudotuspeleistä. Jo toisen kerran peräkkäin. Vuodesta 1985 alkoi olla pelottavan kauan aikaa.
Kaiken lisäksi Kärpät kehtasi hävitä finaalit selvin numeroin ilman Erkki Lehtosta pelanneelle Tapparalle, eikä siitä Jalosestakaan ollut mitään hyötyä kenellekään.
Seuraavana päivänä koulussa eräs ilvesläinen yritti nostattaa omaa ja minun tunnelmaani, että hyvä kun tamperelainen joukkue voitti. Olin olevinani samaa mieltä.
Pian Kärpät hävisi liigakartalta pitkäksi aikaa. Oulu palasi kuitenkin kummittelemaan elämääni toisessa muodossa. Toisen suosikkini, pesäpallomekka Sotkamon Jymyn päävastus 1990-luvun puolivälin tienoilla oli rahalla rakennettu korskea Oulun Lippo, jonka voittaminen syksyllä 1995 tuntui lähes kuin päiväunieni Tampereen Keväältä.
Samana vuonna Ilves oli selvinnyt Ensimmäisestä Katastrofikaudestaan. Koska olimme säilyneet sarjassa, pystyin jättämään D1-seisomakatsomon vahtivuoroni ja lähtemään Turkuun opiskelemaan.
Turku oli kansojen sulatusuuni. Tapasin siellä myös yllättävän paljon ilmieläviä oululaisia. He olivat lähes yhtä omituisia kuin turkulaiset tai raumalaiset, mutta omalla tavallaan sympaattisen positiivisia ja elämäniloisia alkuihmisiä.
Eräs aivan häkellyttävän kaunis, hieman vanhempi oululaisneito näytti ensimmäisen vuosikurssin märkäkorvapojille, miten Olvi-pullo avataan hampailla. Hän opetti lisäksi, että ei saa sanoa Haukiputaalla, vaan Haukiputtaalla.
Toinen oululainen oli kiekkomiehiä ja supliikiltaan kadehdittava moottoriturpa. Bileissä hän siteerasi usein Oulun paikallisradiotoimittajaa 1980-luvulta selostamassa kärppäikoni Markku Kiimalaisen epäonnistunutta läpiajoa: “JA KIMU ON LÄPI!! Kimu kaartaa, kaartaa…ja törmää laitaan!”
Sama sälli kertoi, miten eräs juureva, vanhempi herra kyllästyi kerran kolmannessa erässä kotijoukkueen otteisiin kuolemanhiljaisessa Raksilassa. Oululaispatu nousi ylös, karjaisi “KOO-YY-ÄR-PEE-ÄÄ-KÄRPÄT!!” ja asteli pois.
Eräs kaveri oli niin oululainen, että en ole tänä päivänäkään aivan varma, vetikö hän kaikki ne vuodet jotain loputonta piilokamerasketsiä. Tämä aivan mainio mies, kutsutaan häntä nyt vaikka nimellä Löke, oli suorastaan parodia itsestään ja oululaisuudesta.
“Pasi se on sitte h*levetin hyvä pellaamaan sitä sulukapallua. Se ku vettää etteen taakse etteen taakse”, Löke puhisi hävityn sulkapallomatsin jälkeen. Sen jälkeen hän marssi Hesburgerille ja teki tilauksen: “Juustuhampurilainen, kokis ja pilli mukkaan.”
Vihdoin Kärpät palasi liigaseuraksi, ja kauden 2000–2001 päätteeksi nähtiin ikimuistoinen, poikkeuksellista urheilullista lämpöä hehkunut pronssiottelu. Ilves oli Hakametsässä parempi kuningas Helmisen voittomaalilla ja otti mitalin, joka oli sen joukkueen mestaruus ja komea maksimisuoritus.
Kun seuraavalla kaudella Syrävverisaagan ensimmäinen osa Veijareita & Virtuooseja lanseerattiin Hakametsässä, luovutin kirjan alkuseremonioissa Raipelle. Tästä huolimatta Kärpät voitti tuon ottelun järkyttävästi 0–9. Ilves oli matkalla syvyyksiin, Kärpät korkeuksiin.
Seuraavalla kaudella Kärpät ei ollut vielä valmis mestariksi, mutta Tappara oli. Kun arkkivihollinen palasi Raksilassa Esa Pirneksen maalilla kultakantaan, laitoin seuraavana päivänä työpaikalle mustan puvun, mustan paidan ja mustan solmion. 1980-luvusta oli kulunut melkoinen ajanjakso, mutta yhtään helpommalta tämä ei tuntunut. Jukka Rautakorpi oli syönyt sieluni.
Vuotta myöhemmin Kärpät voitti mestaruuden jatkoerässä kotikaukalossa. (Voiko koko maailmassa olla yhtään mitään parempaa?) Soitin Lökelle, joka karjui puhelimeen: “KUKKAA EI ISTU! KAIKKI SEISSOO JA HUUTTAA JA TAPUUTTAA! AIVAN MAHTAVVAA. AIVAN MAHTAVVAA.”
Tampereella oli puolestaan alkanut pahaenteinen Roudasta Rospuuttoon -ajanjakso, jonka aikana Ilves kynti enimmäkseen liigan alemmassa keskikastissa. Taloutensa ja organisaationsa maailmanluokkaan virittänyt Kärpät oli puolestaan joka vuosi tähtisikermä ja mestarisuosikki. Oli raivostuttavaa, kuinka pikkuseura Ilveksellä ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta palkata sen tasoisia valmiita pelimiehiä, joita Kärpissä oli kolmoskentässäkin.
Ilves ei ollut kuitenkaan pudonnut vielä pysyväisluonteisesti heittopussiksi. Meitä kannatteli ikääntyvä Raimo Helminen, jonka viimeiseen pudotuspelisarjaan koko joukkue latasi sellaisen raivon, että vastassa ollut runkosarjavoittaja Kärpät oli helisemässä.
Tähtihyökkääjä Ondrej Kratena näkee edelleen painajaisia hirmuisesta Marko Anttilasta, joka jyräsi hänet jään pintaan kolmesti yhden vaihdon aikana.
Nelospelissä Ilves oli hurmiossa mylvivän Hakametsän edessä niin paljon parempi, että Kärppien valmentaja Kari Jalonen menetti uskonsa. Paljastan ehkä lähteeni jonain päivänä.
Kärpillä kuitenkin oli niin monta niin paljon parempaa pelaajaa.
Ottelusarjan päätös ja Raimon viimeinen näytös Hakametsässä oli huikein tunnemyrsky, joka tuolla vuosikymmenellä nähtiin. Mike Bishain viime sekuntien tasoitus oli järjenvastainen, kaoottisen ihana maanjäristys, jollaisten vuoksi tämä koko laji on olemassa. Hetkeä myöhemmin meidät kuitenkin upotti muuan Hannes Hyvönen. Kärpillä oli varaa palkata Hannes, meillä ei.
Kevväällä juhlittiin taas rotuaarilla.
Kun Ilveksen mustimmat vuodet olivat 2010-luvun alkupuolella ohi, oli edelleen tilanne se, että mitaleista pelasivat muut joukkueet. Kärpät tarjosi kahtena peräkkäisenä vuotena valtavaa helpotusta ilvesläisille, sillä sekä Juhamatti Aaltonen että Sebastian Aho upottivat Tapparan loppuottelujen Game Sevenin jatkoerässä.
(Kun Tappara tämän jälkeen vihdoin vaihtoi hopeaputkensa kultaan, soin sen jo heille. Huomasin, että olen nelikymppinen kaveri, joka ei enää jaksa vihata Tapparaa.)
NE AJAT PALAAVAT VIELÄ, uskottiin noina vuosina. Tai en tiedä, kuinka moni oikeasti uskoi, mutta niin vain Ilves alkoi kuin alkoikin ottaa varovaisia askelia eteen ja ylös kausi kerrallaan.
Keväällä 2019 jäimme jälleen Kärppien jalkoihin puolivälierissä voitoin 0–4. Spekuloitavaa ei juuri jäänyt, mutta spekuloidaan silti…mitäs jos avausottelun johto olisi kestänyt ja mitäs jos Jani Hakanpään ajelua Lukáš Dostálin päälle ei olisi hyväksytty viimeisellä minuutilla? Mitäs jos Tampereelle olisi menty Ilveksen johtaessa?
Nyt, kolme vuotta myöhemmin ilvesläiset elävät aikoja, jollaisista vain hetki sitten ei olisi mitenkään uskallettu haaveilla. Meistä on tullut se vetovoimainen organisaatio, josta tullaan ponnistamaan kohti NHL:ää ja joka hankki vielä siirtorajalla kaksi oikeaa tähteä. Edellisen kerran näin tapahtui vuonna 1998, kun eräs Burakowski saapui.
Jos et ole valmennuksen kanssa samaa mieltä siitä, kenen pitäisi pelata ykkösylivoimaa, muistele vaikka ykkösylivoiman kokoonpanoa silloin, kun Raimo yritti kannatella meitä päävalmentajana.
Ja nyt me kohtaamme jälleen Kärpät. Tilanne on jopa omituinen. Ilves on Kärppiä vastaan hiuksenhieno suosikki ensimmäisen kerran pronssiottelun jälkeen. Ja millainen Ilves? Tulivoimainen, ennätyksellisen laajalla arsenaalilla tuhoa kylvävä hyökkäyksen kautta peliä ajatteleva taito- ja vauhtijoukkue. Oikea vanhan ajan romanttinen Ilves, joka iskee kiekkoa tyhjiin takatolpalta. Tältä sen pitikin aina näyttää kaikkien niiden kirottujen vuosien aikana.
Mutta ilvesläisellä valmentajalla viime hetkillä varustettu Kärpät haluaa tuhota meidän tämän kevään tarinamme ja vuosikymmenien keltavihreän unelmamme. Kärpät puolustaa, Ilves hyökkää. Vastustaja on vaarallinen, mutta niin olemme mekin. Aaltonen on edelleen mukana, mutta niin on myös Anttila.
Muistetaan nyt tämä: Ilves on suurpeto, jolla ei ole luontaisia vihollisia.
Jos vain pystymme lyömään tämän klassikkovastustajan neljä kertaa, taivas on auki.
Toivottavasti Kärppien puolella tuskaillaan kohta vaikkapa seuraavasti:
“Se Kontiula on h*levetin hyvä pellaamaan sitä jääkiekkua. Se ku vettää etteen taakse etteen taakse.”
