Kun saat illalla tyrmäyksen, maailma on aamulla harmaa. Hämmästyttävästi elämä vaikuttaa kuitenkin sittenkin jatkuvan.

Tähän alkoi ensin kehkeytyä tunteikasta tekstiä, jossa muisteltiin vuotta kasikasi ja Lukkoa, ja näitä pettymyksiä vertailtiin Brasilian legendaarisiin romahduksiin kotistadionilla vuosina 1950 ja 2014.

Mutta ketä tuollainen nyyhkytarinoissa vellominen hyödyttää? Tehdään mieluummin kotitehtävät ja todetaan, että loistelias kuopiolaisjoukkue meni jatkoon ansaitusti ja reilusti. Jo viime vuonna esiintyi playoffien alussa arvioita, että KalPa olisi meille pahin mahdollinen vastus.

Kaikki ovat nähneet, miten esimerkiksi Jukka Jalosen Leijonat on kerran toisensa jälkeen nöyryyttänyt huippuunsa viritettyjä vastustajien miljoonamiehistöjä pelaamalla äärettömän toimivaa yhteispeliä. Joidenkin mielestä varmasti Nokia Areenan romahtaminen Niiralan monttuun edustaa urheiluromantiikkaa parhaimmillaan.

Dramaattinen tarina paranee koko ajan, vaikka kukaan ei olisi halunnut tätä lukua kokea ja lukea.

Mitä näkemästään tuumaa uransa hiljattain lopettanut sentterivirtuoosi Perttu Lindgren?

“No…ei ollut sellainen lopetus, mitä itse odotin tai moni muu odotti. Omat odotukset olivat korkealla. Kaikki muut paitsi mestaruus olisi ollut pettymys tässä tilanteessa. Tyhjä olo on itsellänikin, vaikka en ollut osallisena pelaamisessa. Pitkä hyvä kausi takana, sitten kuuluu viikko ja kaikki on ohi!”

Mistä kaikesta se saattoi johtua, että KalPa oli parempi?

“Hyvä kysymys. Tekivät valtavan työmäärän joukkueen eteen, mutta en sano, etteikö Ilves olisi tehnyt. Jotenkin tuntui, että Ilvekseltä jäi piippuun niin paljon samalla kun KalPa oli äärimmäisen hyvä.
Pelatessa se ei vain aina ole niin helppoa. Vaikutti siltä, että KalPa sai niin vahvan henkisen otteen ensimmäisen pelin myötä. Se käänsi asetelmaa voimakkaasti.”

Avauspelissä Ilveksellä oli ainakin näennäisesti homma hallussa 50 minuuttia, mutta toisten mielestä oma peli oli heikkoa alusta alkaen.

“Ei se ollut loistavaa pelaamista, vaan lähinnä tunnustelua playoff-kiekkoon. Maalit tehtiin perussuorittamisella, tosin ei sen pelin aina tarvitsekaan olla säkenöivää. Kliseemäisesti hyvä joukkue voittaa huonollakin pelillä. Kun ottelu kääntyi, se käänsi koko sarjan. Tietysti paineet ovat valtavat, ja pelaajilla on omat odotukset tuloksiin ja omaan peliinsä.”

Ennakkosuosikin paineista on puhuttu paljon.

“Se oli varmaankin yksi monesta tekijästä, ja lopputulos oli niiden tekijöiden summa. KalPa vain pelasi todella hyvin – esimerkiksi alivoimalla.”

Sarjahan kulminoitui Ilveksen ylivoimapeliin.

“Se on normaalia, että joissakin peleissä ylivoima on tukkoista. Nyt tuntui, että ei saada kiekkoa edes alueelle. Ehkä olisin odottanut hakuihin jotain fiilausta, mutta joskus kun se ei toimi, se ei vain toimi. Haluat kovasti onnistua, ja tiedostat, kuinka tärkeää olisi onnistua. Silloin kaikki saattaa lähteä väärille raiteille, tulee kiire, kiekko pomppii aina väärään suuntaan. Tämän koin omallakin urallani. Kyllähän siellä jokainen yrittää parhaansa. Varsinkin kun on pelannut, on niin helppoa arvioida katsomosta, mutta todellisuus jäällä on aina erilainen.”

Voidaanko tästä oppia jotain tulevaisuutta varten?

“Vaikea sanoa, miten näitä käsitellään joukkueen sisällä, mutta tänne jääville luulisin jäävän ainakin nälkää ja halua menestyä varsinkin tuollaisen runkosarjan jälkeen. Menestysmahdollisuuksia ei kuitenkaan kaikille kovin monta tule. Saatat pelata 20 vuotta ja olla finaalissa kerran tai et kertaakaan. Siinä hetkessä niitä ei välttämättä mieti, mutta myöhemmin saattaa pohtia, että kunpa olisin saanut silloin itsestäni enemmän irti. Se harmittaa, mutta samalla kasvattaa. Nyt kun seuraan fanina, ottaa tietysti aivan sikana päähän – ja myös pelaajien puolesta. En lähtisi syyttelemään ketään. Kaikki haluaisivat voittaa. Aina ei vain riitä!”

Nyt Ilves ei saanut minkäänlaista palkintoa. Ehkä kuitenkin juuri tämän vuoksi tulevat historiankirjat kertovat, miten raastavan pettymyksen tuhkassa kylvettiin koko organisaatiossa siemen entistäkin kovempaan työhön, jonka palkinto tulee ennemmin tai myöhemmin.

Siksi lyhyeksi jäänyt kevään 2024 playoffs-päiväkirja päätetään kuningas Raimo Helmisen sanoihin:

“Mutta se seuraava mestaruus tulee jonain päivänä. Kukaan ei tiedä milloin, mutta se tulee. Tämä on ainoa varma asia.”

Tony Robbinsin elämäntehtävä on opettaa ihmiset ymmärtämään, että jokaisessa on täysin mittaamattomat voimavarat – mikäli niitä ei aivan turhan takia tyrehdytetä omilla peloilla, turhilla huolilla ja rajoittavilla uskomuksilla.

Jos Ilveksen joukkue ja valmennus saa nyt kaivettua tämän energian oikealla tavalla esiin, taivas ei putoa niskaan, vaan se on auki. Joukkue osoitti koko pitkän kauden ajan, että se pystyy voittamaan suurimman osan otteluistaan, eivätkä KalPan pelaajat ole yhtäkkiä löytäneet jostain jotakin salaista kryptoniittia. Miksi 20 maalia tehnyt pelaaja ei muka enää osaisi tehdä maaleja? Vastassa ei ole edes Bartosak.

Tähän asti pelaajat ovat ilmeisesti tietoisesti tai alitajuisesti pelänneet kentällä jotain, vaikka mitään pelättävää ei ole. 39 vuottako siellä painaa? Mitä sitten? Mitä ihmeen tekemistä sillä on tämän hetken kanssa?

Mökki on täyttymässä siihen malliin, että jätkien ei tarvitse pelata kaikuville seinille. Hienoa, ilvesläiset. Te olette loistavia. Tänään saadaan huutaa. Olikohan jo puhetta siitä, että elämän tarkoitus on huutaminen.

“Menemme kentälle iloitsemaan ja riemuitsemaan. Emme pelkäämään!”
–Franz “Kaiser” Beckenbauer

Keskity siihen, mihin voit vaikuttaa.

Jokainen maailman osaava valmentaja korostaa aina tätä jopa kyllästymiseen asti. Urheilussa, liiketoiminnassa tai henkilökohtaisessa kehittymisessä. Suuri osa Homo sapiensin ongelmista johtuukin siitä, että hän keskittyy asioihin, joihin hän ei voi mitenkään vaikuttaa.

(Useimmat ihmiset kaikkialla maailmassa pilaavat tietämättään mentaalisesti alitajuntansa ja jokaisen päivänsä heti aamusta alkaen lukemalla tai katselemalla uutisia, jotka ovat poikkeuksetta huonoja, koska hyvä uutinen ei ole yhtä mielenkiintoinen.)

Kevään 2024 tilanne on nyt toisenlainen kuin sen piti olla. Antti Pennanen on luonnollisesti terävimmän kritiikin kohteena, niin kuin päävalmentaja on aina tällaisessa tilanteessa. Pendo otti joka tapauksessa keskiviikkoiltana esille oleellisen asian, eli keskittymisen asioihin, joihin voidaan itse vaikuttaa.

Ilveksen nimekkäät pelaajat ottivat Kuopiossa toinen toistaan järjettömämpiä jäähyjä. Kasetti näytti hajoavan samalla tavalla kuin Lahden murheellisessa kutospelissä viime keväänä.

Mistä se kertoo, että hermokontrolli pettää?

“Paineista, odotuksista ja siitä ollaan materiaaliin nähden alakynnessä, ei ole pelillistä selkänojaa eli keskittymistä olennaiseen. Vaan odotuksiin. Hönkä puuttuu. Ja hönkä syntyy yksinkertaisista pienistä onnistumisista, kamppailuvoitoista, joukkueen eteen heittäytymisestä. Huipputasolla jäähyn hankkimisesta vastustajalle ja ylivoimalla rokottamisesta.”

Tällaisia pohdiskeli eräs vuosikymmenet pelannut ja valmentanut anonyymi ilvesläinen.

Ilves siis tarjosi ihan itse taloyhtiön yleisavaimen vastustajalle, joka kiitti ja ansaitsi kiistatta voittonsa. On kuitenkin syytä muistaa, että Ilves oli lähellä. Tolppia laskettiin viime vuonnakin, eikä siitä ollut silloinkaan mitään hyötyä, mutta joka tapauksessa olimme lähellä. Niin kuin sarjan jokaisessa pelissä.

Siksi ei ole yhtäkään järkevää syytä, miksi Ilves ei voisi voittaa perjantaina. Siihen otteluun keskittyminen on nyt ainoa asia, jolla on merkitystä.

Palataan parin vuoden taakse. Ilves oli hävinnyt nelospelin Turussa 100–0, eikä minkäänlaisia mahdollisuuksia ollut. Tepsi oli koko sarjan ollut suvereenisti parempi joukkue. Silti Ilves oli Tampereen illassa loistava ja otti selkeän voiton, koska muuta mahdollisuutta ei enää ollut. Esimerkkejä löytyy urheilumaailmasta niin paljon, että niistä voisi joku toinen kirjoittaa kokonaisen kirjan.

Jos mietit, haluatko lähteä katsomaan peliä, älä mieti enää. Kyllä sinä haluat. Juuri sinä voit vaikuttaa omalta osaltasi siihen, millainen tunnelma hallissa on. Taatusti näyttöhaluinen joukkue haluaa tulla täyteen hornankattilaan pesemään kasvonsa.

Pelaajista ei ole yhtäkkiä tullut huonompia, ja täysi halli voi auttaa heitä muistamaan sen.

Maailmassa ei ole mitään vaarallisempaa kuin haavoittunut, elämän jatkumiseen fokusoitunut suurpeto.

Sunnuntai. KalPa johtaa 0–2. Päätän soittaa herralle, joka oli joskus valmentajaurallaan vastaavan kaltaisessa tilanteessa.

“Mää en ehtinyt katsoa lauantain peliä. Mutta jos hävitään maanantainakin, voin kommentoida sitten. Ja sitten kirjoitat siihen päiväkirjaan just niin kuin sanon!” vihjaa Seppo Hiitelä.

Ilves voittaa. Tiistaina Hiitelä on esillä medioissa kahdesta syystä: hän täyttää 70 vuotta, ja 26.3.1985 on Ilveksen historian tärkeimpiä päivämääriä. Näin ollen Seppoon on otettava voitosta huolimatta uudelleen yhteyttä.

Suomen kielen uusi melko kyllästyttävä muotisana on narratiivi. Tämän pudotuspelisarjan narratiivi on se, että avausottelussa Ilves pelasi hyvää jääkiekkoa noin 50 minuuttia, kunnes taivas putosi niskaamme. Hiitelä on eri mieltä.

“Avausottelu oli alusta alkaen aivan luokaton. Hävittiin koko ajan kaksinkamppailuja ja irtokiekkoja!”

Vanha valmentaja näkee pelistä asioita, joita tavallinen katsoja ei näe. Millä mietteillä hän seurasi maanantain trilleriä?

“Haluan nyt korostaa, että EN aio alkaa seitsemänkymppisenä täältä katsomosta viisastella ainakaan Pennaselle”, Seppo Hiitelä muistuttaa.

Ylivoiman yllättävä sakkaaminen on ollut suuri puheenaihe alusta alkaen. Hiitelä toteaa, että jotta ylivoima toimisi, pitää myös pelin tasakentällisin toimia.

“Ylivoimaan lähdetään hitaasti oman maalin takana kiekotellen. Ei päästä liikkeelle, kun KalPan karvaajat luistelevat ristiin. KalPan pakki pääsee liian usein ränniavaukseen kiinni ennen meidän hyökkääjää. Syöttöjen pitää olla napakoita ja niiden on kolahdettava lavasta lapaan. Tarvitaan huolellisuutta. Tuollaisia hiljaisia syöttöjä voi antaa kesällä harjoituspeleissä, mutta nyt on playoffit!” jyrähtää Hiitelä.

“Avaustilanteessa kiekkoja pelataan seisoville miehille. Kun päästään alueelle, pitäisi hyvillä syötöillä kierrättää peliä muutaman kerran, eikä silloin enää neliö uskalla tulla päälle”, Hiitelä jatkaa, mutta antaa myös synninpäästön.

“Peli oli jo parempaa kuin torstaina. Ikonen esimerkiksi teki nyt maalin lisäksi sitä omaa hommaansa niin kuin pitääkin. Málek oli hyvä. KalPalla ei ollut kovin monta paikkaa koko pelissä, eikä huippupaikkoja juuri ollenkaan. Nikua ja Clendeningiä pitäisi käyttää paremmin hyväksi. Clendening saa kyllä kiekon ohi ensimmäisestä miehestä, joten hän voisi toimittaa kiekkoa enemmän maalille.”

Hiitelä näkee positiivisena sen, että voitosta huolimatta on vielä paljon parannettavaa. Joukkue ei ole lähelläkään äärirajojaan.

Seitsemänkymmentä vuotta on merkkipaalu. Vuosikymmenestä toiseen hämmästyttävän samalta näyttävä Seppo Hiitelä on ilmoittanut perheelleen, ettei aio vanhentua, ennen kuin täyttää sata vuotta.

Ilves-perhe on muistellut kasiviis-nostalgiaa enemmän kuin tarpeeksi. Hiitelältä on kuitenkin kysyttävä, mitä ajatuksia asia herättää, kun ratkaisu sattui tuolloin omalle syntymäpäivälle.

“Kyllähän sitä aina vuosipäivinä miettii, mitä kaikkea tässä elämässä on tapahtunut. Tuleehan se mieleen vääjäämättä. Ainakin kaksikymmentä vuotta olen sanonut, että luopuisin mielelläni siitä viimeinen-sanasta.”

Siksikin päivän tarinan otsikko on vain Mohikaani.